Elämä ei oo aina ruusuilla tanssimista

Kirjoittelu on kyllä jääny ihan kokonaan, mut kai siihenki on syynsä.

Onhan tääl hienoo ollut. Mut valehtelisin, jos sanoisin olevani se täysin sama ihminen joka elokuussa suomesta lähti.
High school Cheerleading on ollu tosi hienoa kokea, ja cheer oli iso osa mun sopeutumista tänne, ja autto todella sopeutumista meijän jäätävän kokoseen 4000 oppilaan kouluun.
Alku oli todella sellasta alkuhuumaa, ainakin eka kuukausi ja aikalailla syyskuukin. Siinä loka-marraskuun aikoihin alko mulla ekat koti-ikävät, mut en kyllä kokenu mitään ihan järkyttävää epätoivoa tai mitään, lähinnä muutamana iltana alko itkettää ku tuntu että kotona on kaikki nii paljon paremmin. Ainakin viikottain siltikin vielä aina se ajatus omasta kodista ja läheisistä tavallaa hiipii ajatuksiin, mut sen oon oppinu aika hyvin sivuuttaa, ja oon myös tajunnu että tää on kuitenkin vaa tää vuosi ja kuitenki tän jälkee pääsen sitte takas kotiin

Kai siinä jossai marraskuun aikoihin rupesin oikeesti kuuntelemaan itteeni. Siihen asti ajattelin et kaikki mitä tunsin, johtu vaan alkushokista tai että mun täytyy muuttaa mun asennetta ja vaa sopeutua kaikkeen. Totuus oli että olin järjettömän ahdistunu koko ajan, ja kotona tunsin oloni välillä siivoojaksi, välillä vaan vieraaksi joka vaa asuu muiden talossa. Olin koko ajan varpaillani, ja kokoajan piti vaan yrittää miellyttää ja varoa pienimpiäkin virheitä. Välillä viettelin pitkiäkin aikoja yksinään kun muut oli koko ajan menossa ja totuin olemaan itsenäinen, hankkimaan kaikki kyydit ite,  ja syömään roskaruokaa jokapäivä (vanhemmat työskenteli lähes kellon ympäri, ni eihän siinä aikaa ollu ruokaa tehdä). Huomasin siinä myös miten aloin lukittautumaan omaan huoneeseen, koska muualla olin liian ahdistunu.
Aloin siinä sitte kunnolla tajuumaan miten huonoksi oloni oikeesti tunsin ja että kun joka päivä avasin countdown sovelluksen ja katoin että no kuinka monta päivää täällä tarvii vielä selvitä. No siinä vihdoin tajusin kertoa mun ongelmista mun aluevalvojalle, ja itkun jälkeen lopputulos oli perheenvaihto.
Näistä suunnitelmista ei haluttu kertoo mun perheelle ennen kun mulla ois uus perhe valmiina,että on "a backup plan". No, ite ajattelin että ei sellasta nyt tarvita mut olkoon sitten. Siinä sit olosuhteiden pakottamana jouduttiinkin kertomaan perheenvaihto suunnitelmista ennen kun uus perhe oli 100% varma. Aluks kaikki oli hyvin, mut sit itkuntäyteisen torstai illan, (jollon en meinannu tietyistä syistä uskaltaa enää mennä edes kotiin jälkeen) lopputulos oli että perjantaina koulun jälkeen ku vihdoin sain kännyn lataukseen, huomasin, että aluevalvoja on laittanu viestiä et mua tullaan hakee siitä 30min päästä et pitää alkaa pakkaamaan. Käytännössä mut siis heitettiin pihalle.. No siinä sitten vaatteet roskasäkissä ja tavarat vaa heitettynä laukkuihin lähdin. Ekaks menin aluevalvojan kaverien luo, kunnes sitte Erikan aluevalvoja tuli hakee mut ja menin niiden luo viikonlopuks koska mun aluevalvoja ei ollu kaupungissa. Siinä kohtaa alko kyllä helpottaa koska kaikki oli niin ymmärtäväisiä jne, Mut pakko myöntää et siinä ku perjantai iltana makasin yksinää asuntovaunussa ja kattelin kun kaikki kamat on laukuissa, olin väsyneempi mitä koskaan ennen. Se edestakasin pompottelu ja varsinki se kaikki mitä tapahtu Torstai iltana, imi musta aivan kaikki mehut. Siitä sitte seuraavan viikon Keskiviikkoon asti jouduin vielä asustelee tunnin päästä koululta kaikki kamat valmiina pakattuna, kunnos vihdoin pääsin uuteen perheeseen.

Ensimmäinen asia mitä tein uudessa perheessä, oli että söin uuden hostmomin täysin ite tekemää ruokaa. Se oli yks ekoista kerroista täällä tosiaan ku sain itetehtyä ruokaa. Jo ekojen parin päivän päästä uudessa perheessä tajusin et kaikki tulee olemaan niin paljon paremmin.
Nyt uudessa perheessä tunnen oloni niin paljon paremmaks ja tunnen olevani kotona. Mulla on kaks siskoa ja yksinhuoltajaäiti, ja jotenki vaa sopeuduin heti joukkoon. Ja toinen mun hostsiskoista on mun kanssa samassa cheerjoukkueessa, minkä kautta siis tän perheen löysinkin.

En vois olla kiitollisempi siitä tuesta ja avusta mitä mun aluevalvojalta ja läheisiltä sain. Kerkesin jo äitillekki laittamaan viestiä et äiti haluun kotiin nyt. Siinä kohtaa jopa mun vanhemmat sano että jos ei ala helpottamaan, saan tulla kotiin, mikä tavallaan kertoo tilanteen vakavuudesta koska ennen sitä vaikka oisin kuinka vaatinu, ne ois sanonu että kuule sä pysyt siellä vielä, sä et luovuta nyt.
Mut oon onnellinen et en lähteny takas, vaikkaki oon oikeestaan yllättyny, ja ylpeä, et jaksoin enkä lähtenyt.

Nyt kieltämättä tulevaisuus näyttää niin paljon valoisammalta ja tuntuu et vihdoin kaikki on hyvin ja voin olla oikeesti aidosti oma itseni, enkä vaa joku täydelliseksi tehty versio itestäni joka ei ikinä vaan voi tehä mitään väärin.

Nyt voin ylpeenä todeta, et selvisin tästä kaikesta käytännössä yksin, ja tunnen olevani niin paljon vahvempi kaiken tän jälkeen.

♥Ilona

ps. lähes puolvälissä vuotta ollaan